Mä oon ollut jonkun aikaa pysähtynyt. Katsellut ympäristöäni, ympärilleni. En ole päässyt eteenpäin enkä taaksepäin. Enkä tietenkään taaksepäin, koska tietä sinne ei ole. Se on haihtunut pois. Se on jo kävelty, elämässä ei voi luovuttaa ja kääntyä. Ei voi edes peruuttaa. On pakko pysähtyä ja nähdä eteenpäin, on kasvun hetki. On aika oppia, oppia vain itsestä.
Mun elämään on tullut ego, egon olemassa olon tiedostaminen. Ainahan se ego, tietenkin, on ollut mussa olemassa. Nyt mä vasta tajuan sen. Oikeestaan nyt tajuan että mähän oon ollut aivan sen pauloissa, ihan sokeesti. Vahva ja ylpeä ego mulla onkin, temperamenttinen, äkkipikainen. Ja vielä kaiken lisäksi luovuttamaton. Se tulee yleensä esille kun koen olevani huono, epäonnistunut. Ego pompsahtaa piruna mun olkapäälle kun mä olen tilanteessa epävarma. Kun mä koen oloni pieneksi. Käyttäydyn silloin huonosti ja mun ympäristö kärsii.
Nyt mun tehtävä on oppia tunnistamaan se ja näpäyttää se alas sieltä olkapäältä joka kerta. Vähän kuin röökinstökön neppais menemään.
Uskon että kun opin tunnistamaan mun egon tilanteissa ja väistämään sitä, voin elää ilman lukkoja ja esteitä, voin antaa itelleni luvan elää ja nauttia oikeesti. Nauttia mun olemassaolosta, mun elämästä.
Näiden ajatusten pyörityksen keskellä löysin kirjan; Tara Lange, Äitipeli. Siinä käsitellään just näitä asioita mihin itseasiassa koko blogini perustuu. Mä vasta eilen avasin kirjan ja oon jo nyt kiitollinen siitä että tiedän jonkun muunkin käyneen tämän saman taistelun elämässään läpi. Ja kiitollinen erilaisista näkökannoista asioihin. Itsehän olen vasta matkalla, aivan alussa.
Elämä on itsensä voittamista. Sielu vs. Ego.
Kirjaa lukiessani tuli ajatus; kun ihminen kuolee, sielu pääsee taivaaseen ja ego jää maan alle. Raffia...
